1.Sairastuminen
Aikuisella lapsellani oli menossa erittäin vaikea avioeroprosessi. Koen, että avioeroprosessi, lapseni itsesyytökset ja ulkopuolisten aiheuttama syyllisyys vaikuttivat ainakin joiltain osin sairastumiseen. Jälkikäteen ajateltuna tiedostan ja tunnistan huolta herättäviä merkkejä, joita olivat unettomuus ja hämmentävät tulkinnat siitä, että jotain isoa tapahtuisi, jossa muu perhe olisi mukana.
Minulla oli huoli lapsestani, joka oli lähtenyt yksin kävelylle, eikä palannut kotiinsa. Häntä etsittiin usean ihmisen toimesta tuloksetta. Minä pelkäsin pahinta, koska lähistöllä oli virtaavaa vesistöä. Lapseni löytyi aamulla. Hän oli ollut psykoosissa ja etsinyt itselleen ”uljasta prinssiä”, joka pelastaisi hänet pahasta maailmasta.
Tiesin, että oma aikuinen lapseni tarvitsi apua ja suostuttelun jälkeen sain hänet lähtemään kanssasi päivystykseen. Avun hakemiseen lapseni suhtautui vastahakoisesti ja muistan hänen käytöksen olleen tässä tilanteessa jo lähes normaalia. Päästyämme lääkärin vastaanotolle lapseni kertoi lääkärille, ettei hänellä ole mitään hätää, mutta äidillä on. Minulla oli suuri hätä! Käynti päättyi siihen, että minä olin ylihuolehtiva äiti, lapseni sai nukahtamislääkkeitä ja meidän ohjattiin kotiin. Minulle jäi kokemus, että huoltani ja havaintojani ei otettu todesta.
Myöhemmin samana päivänä olin eräässä tapahtumassa ja huomasin lapseni tuleen sinne. Ryntäsin hänen luokseen ja huomasin, että asiat olivat vielä huonommin. Otin hänet mukaan ja lähdimme autolla päivystykseen. Lapseni vointi oli sellainen, että lääkäri antoi hänelle injektiolääkettä ja lähdimme taksilla suoraan Seinäjoelle psykiatriseen päivystykseen. Hän pääsi hoitoon ja muistan kaikesta huolimatta tunteneeni suurta helpotusta. Tiesin ja uskoin siihen, että hän saa hyvää hoitoa ja vointi paranee. Meidät otettiin mieheni kanssa mukaan lastamme koskeviin hoitopalavereihin ja saimme tietoa hänen voinnistaan vierailuajoilla.
2. Tukea läheiselle
Minulle ei tarjottu apua lapseni sairastumisen aiheuttaneeseen kriisiin. Puhuimme sairaudesta ja kaikista asioista mieheni sekä sukulaisten kanssa. Olin itse tuolloin erittäin stressaantunut ja väsynyt omassa työssäni. Huolehdin samaan aikaan omista iäkkäistä vanhemmistani. Olin hakenut vuorotteluvapaata ja laitoin mielessäni toiveet sen varaan, että jaksaisin. Vuorotteluvapaa peruuntui sijaisongelmiin liittyen. Tämä katkaisi ”kamelin selän”. Yhtenä aamuna työpaikalla en vain pystynyt aloittamaan omia töitäni. Aloin itkeä pohjattomasti.
Tartuin puhelimeen, soitin psykiatrian poliklinikalle, jossa työskenteli tuttu sairaanhoitaja, jolle pääsin saman tien. Sain kaksi viikkoa sairauslomaa. Minulle tehtiin hyvin pian suunniteltu leikkaus, jonka vuoksi olin pidempään sairauslomalla. Tämän jälkeen palasin töihin, mutta voimavarat ja oma jaksaminen eivät riittäneet työssäkäyntiin. Sairausloma jatkui ja tunsin putoavani pimeään kuiluun. Minulle haettiin työkyvyttömyyseläkettä ja se myönnettiin. Tuohon aikaan ei ollut vaihtoehtoa tehdä työtä osa-aikaisesti. Kymmenen vuotta myöhemmin pystyin palaamaan vanhaan työpaikkaani osa-aikaisesti ja siellä työskentelin sijaisena voimieni mukaan, aina eläköitymiseen asti. Olen kiitollinen psykiatrian poliklinikalta itselleni hakemaani ja saamaani apuun. Minulle määrättiin masennuslääke, mutta sitä vähennettiin ja hoito lopetettiin muutaman vuoden jälkeen.
Lapsellani on ollut kolme psykoosia, joista kaksi ensimmäistä olivat lähekkäin. Kolmas psykoosi oli pari vuotta myöhemmin. En osaa sanoa tarkasti, milloin olen hyväksynyt hänen sairauden. Ymmärsin toisen psykoosin jälkeen, että sairaus ei parane koskaan. Lapseni sairauden alkuaikoina koin voimakkaasti, että tämä sairaus on oman lapseni ” pieni kuolema”. Näin sen parhaiten itselleni sanoitin. Koin, että lahjakkaan lapseni ammatilliset unelmat ”kuolivat” Minulla oli äitinä huoli omasta lapsestani, lapsenlapsesta ja heidän tulevaisuudestaan. Koen, että sairauden hyväksyminen eteni vähitellen. Aloin näkemään hyviä asioita lapseni elämässä ja ymmärsin, että hän ei ollut kadonnut sairauteen. Lapseni on edelleen lahjakas oma itsensä. Hän tekee voimiensa mukaan vapaaehtoistyötä omien mielenkiinnonkohteiden parissa. Hän on oppinut tuntemaan oman sairautensa ja elämään sen kanssa. Tänä päivänä hän on onnellisesti hyvässä parisuhteessa ja elää omaa sekä itsensä näköistä hyvää elämää.
Olen tyytyväinen ja iloinen siitä, olimme avoimia sekä lapseni sairastumisesta, että myös omasta sairastumisestani. En koe tunteneeni häpeää. Tulin itse äidiksi 17-vuotiaana ja erosin lapseni isästä, kun lapsemme oli yksivuotias. Opiskeluaikanani omat vanhempani hoitivat lastani. Menin uudelleen naimisiin lapseni ollessa 4-vuotias. Uusi mieheni ja hänen perheensä ovat aina pitäneet lastani täysin omanaan. Tästä olen todella kiitollinen. Elämässäni on ollut ja on edelleen paljon hyviä asioita.
3. Sairauden kanssa eläminen
Koen, että elän normaalia eläkeläisen elämää puolisoni kanssa. Meillä on ystäviä ja harrastuksia. Lapseni kanssa soittelemme edelleen melko usein. Koen, että hän tukeutuu minuun edelleen, varsinkin kun tulee ongelmia. On hienoa, että hän luottaa minuun, mutta kieltämättä joskus ongelmien kuunteleminen tuntuu raskaalta ja kuormittavalta. Joskus koen, että ihan kaikkea hänen ei tarvitsisi minulle kertoa. Lapseni ei aina muista ilmoittaa minulle, jos joku ongelma on ratkennut ja sitten minä murehdin turhaan.
Onneksi lapsellani on hoitokontakti psykiatriseen sairaanhoitajaan, jolle hän saa kertoa huolistaan. En osaa sanoa, kuinka pitäisin huolta omista rajoistani paremmin. Olen aina kuunnellut ja neuvonut, kun hän on sitä tarvinnut. Kannustan häntä olemaan omahoitajaan yhteydessä ja näin hän on toiminutkin. Olen ajatellut, että tukemalla lastani, ehkä säästän lapsenlastani, joka asuu kauempana.
Minä en ole tehnyt itselleni varsinaista kriisisuunnitelmaa, mikäli lapseni vointi huonontuisi. Elän hetki ja päivä kerrallaan. Toki tiedän mihin voin ottaa yhteyttä, jos tarvitsen itselleni apua. Lapsellani on fiksu aviomies, joka osaa ja uskaltaa toimia, jos sellainen tarve tulee. Lapseni on sitoutunut sairautensa hoitoon ja toiminut hoitotaholta saamien ohjeiden mukaan. Hän on syönyt lääkkeensä säännöllisesti, vaikka niillä on ollut sivuvaikutuksia. Vuonna 2017 hän tunnisti itse psykoosin varomerkkejä ja hakeutui hoitoon ennen psykoosin puhkeamista. Helmikuussa olimme mieheni ja tyttäreni aviomiehen kanssa psykiatrin vastaanotolla. Hänen lääkitystään oli vähennetty pikkuhiljaa, koska sairaus on ollut rauhallisessa tilassa ja myös lääkityksen sivuvaikutusten takia. Psykiatri ehdotti lääkityksen lopettamista ja hän selitti meille kaikille lapseni sairauden hyvin ymmärrettävästi. Lääkäri oli sitä mieltä, että koska lapseni hallitsee tilanteen, hän osaa psykoosin varomerkit tunnistaessaan ottaa heti lääkkeen, jotta saa nukuttua yms. Lääkkeiden täytyy siis olla saatavilla tarvittaessa. Lääkäri soitti uudestaan noin kuukauden kuluttua kuulumiset ja sovittiin seuraavasta kontaktista vieroitusoireiden vuoksi. Hoito on siis ollut todella hyvää. Lapseni on myös tehnyt psykiatrisen hoitotahdon.
Psykiatrinen hoitotahto
Psykiatrisessa hoitotahdossa ihminen tuo esille hoitoa koskevia toiveitaan tulevaisuuden varalle. Etukäteen esitetyt toiveet ovat tärkeitä tilanteessa, jossa potilas ei itse kykene päättämään hoidostaan. Psykiatrisen hoitotahdon avulla henkilökunta saa tietoa potilaan elämänarvoista ja pystyy paremmin noudattamaan niitä hoidossa. Psykiatrinen hoitotahto vahvistaa potilaan itsemääräämisoikeutta, koska terveydenhuollon ammattilaiset kunnioittavat potilaan tahdonilmaisuja. Milloin psykiatrinen hoitotahto kannattaa tehdä?
Pätevän psykiatrisen hoitotahdon tekeminen edellyttää, että sen tekijä riittävästi ymmärtää hoitotahdon merkityksen ja sisällön. Tämän vuoksi hoitotahto on hyvä tehdä mahdollisimman terveenä. Vaikeimmissa sairauksissa on suositeltavaa, että potilas keskustelee hoitavan lääkärin kanssa, milloin terveydentila on riittävän hyvä psykiatrisen hoitotahdon tekemiseen. Voit ottaa hoitotahdon puheeksi omahoitajasi tai lääkärisi kanssa.
Sinulle, joka olet samankaltaisessa tilanteessa kuin minä, haluan sanoa:
Elämä voi olla hyvää myös psyykkisesti sairastuneen läheisenä. Rohkaise sairastunutta luottamaan hoitavaan tahoon. Pyri siihen, että pääset mukaan hoitoneuvotteluihin, niistä saat enemmän tietoa sairastuneen tilanteesta. Tietojen saamiseen sekä hoitoneuvotteluun osallistumiseen tarvitaan aina sairastuneen lupa. Vertaistuki oli minulle tärkeää. Lapseni sairastuttua osallistuin psykiatrian poliklinikan järjestämään ryhmään. Myöhemmin siirryin itse ohjaamaan ryhmää. Ennen kaikkea, psykiatrinen sairaus on sairaus muitten mukana. Älä häpeä sairautta. Itse olen ollut avoin ja säästynyt salailulta, joka kuluttaa voimia.
Etsi, hae ja vaadi itsellesi apua!
Kirjoittajan nimimerkki ”Sinä riität”