Omien huolieni varjossa en kuitenkaan ollut huomannut, kuinka sisarustenikin olot olivat omilla tavoillaan alkaneet heikentyä. Nyt kun oma mielenterveys oli viimein hitaasti mutta varmasti palautumassa, oli heidän vuoronsa sairastua. En voinut kuin katsoa vierestä ja toivoa, että heille tarjotusta avusta olisi heille apua. Tämä oli parisen vuotta sitten.
Aika on vierinyt. Ensi vuonna olen virallisesti täysi-ikäinen. Olen itse löytänyt oman intohimoni ihmisistä ja auttamisesta, ja näen kyllä sisarustenikin voinnin kohenevan jatkuvasti. Mutta näen myös, että matkaa mielenrauhaan on vielä edessä. Tiedän että paraneminen on mutkikasta, ja että siihen sisältyy hyviä aikoja ja vaikeita aikoja. Kuitenkin aina ajoittain löydän itseni huolimassa sisaruksistani isosiskon lailla. On kivuliasta nähdä heidät tekemässä samoja virheitä kuin itse tein aikanani. Tiedän kuitenkin, että oma identiteetti kehittyy vain kokemusten avulla, ja että paras oppiminen tapahtuu virheiden kautta.
Minulla ei ole kristallipalloa, jolla nähdä tulevaan, enkä voi tietää kauanko minun täytyy odottaa, että saan taas nähdä pikkusisarukseni onnellisina. Tiedän vain, että ainut asia mitä voin tehdä on tukea heitä, kun he sitä tarvitsevat, ja antaa heille myös omaa tilaa kasvaa. Vaikka joskus riitelemmekin, ovat sisarukseni minulle rakkaita, ja olen ylpeä kehityksestä, jonka näen heissä. Uskon, että jokin päivä he, niin kuin minäkin nyt, pystyvät katsoa taakse hymy huulilla ja sanoa, ”Minä selvisin”.
Sisaruksen silmin
Petra Reinikainen
Aluetyöntekijä
Sosionomi AMK
p. 050 338 0845