Saanko rakastaa, saanko rakkautta?

Lapseni sairastuminen tapahtui noin 20 vuotta sitten. Se kohtasi perheemme kuin salama kirkkaalta taivaalta. Lapsellani oli tuolloin paljon erilaisia harrastuksia, hän toimi koulussa luokan luottohenkilönä ja niin minä kuin miehenikin ajattelimme, että kaikki oli kunnossa. Todellisuudessa oli lapseni maailma musta ja synkkä: hän viilteli itseään, söi olonsa helpottamiseksi pahoinvointipillereitä ja halusi kuolla. Hänellä oli kaksi täysin erilaista roolia, joista toinen, itsensä vahingoittamiseen pyrkivä, oli koko perheelle täysin tuntematon. Oli vaikeaa ymmärtää, mistä on kysymys. Tänään olen kiitollinen koulun terveydenhoitajalle, joka otti lapseni asian hoitaakseen. Itse en siihen olisi pystynyt. Toisaalta tänään ajattelen, että minua jollakin tavoin suojeli kriisin shokkivaihe. Minä kielsin sairauden vakavuuden ja sanoin itselleni:” Tämä ei ole mikään vakava juttu, tämä on murrosikäisen itsensä etsimistä. Asia hoidetaan nopeasti kuntoon.” Ajan kuluessa oli kuitenkin pakko myöntää, että sairaus on vakava asia. Viimeistään itsemurhayrityksen jälkeen teho-osastolla istuessani, oli minun todettava: ”Kyseessä on sairaus, joka voi johtaa kuolemaan.”

Sairastumisesta on kulunut aikaa kauan. Tuolloin oli hoitoon pääseminen helpompaa kuin nykyisin. Hoitopaikka löytyi lähes aina, kun sitä tarvittiin. Minä luotin sairaalaan ja hoitajiin ja ajattelin, että osastohoidosta lapseni saa apua. Lapsemme suhtautui hoitoon myötämielisesti ja halusi meidät mukaan hoitoonsa. Sairauden alussa hän oli alaikäinen. Tahdonvastaisia hoitopäätöksiä oli useita ja ne vaikuttivat minuun masentavasti. Ajattelin olevani surkea äiti, jolta lapsi otetaan pois.  Emme kumpikaan (mieheni ja minä) olleet valmiita myöntämään, että lapsemme tarvitsee sairaalahoitoa emmekä me vanhempina pysty häntä auttamaan. Mieheni mielestä koti oli paras paikka myös vaikeasti psyykkisen sairaan hoidossa. Hän koki velvollisuudekseen lapsensa hoitamisen itse. Minä en koskaan kantanut huolta siitä, mitä sairaasta lapsestani tulee, miten hän opiskelee, mihin hän pääsee työhön jne. En tuntenut huolta edes silloin, kun hän joutui keskeyttämään monta aloittamaansa opiskelua. Minä olin työssäni tottunut ajattelemaan, että aina voi kaiken aloittaa alusta ja kesken jääneitä opintoja voi myöhemmin jatkaa.

Kun sairaus tuli perheeseemme, se vaikutti koko perheen dynamiikkaan. Me, viisi henkilöä (sairastunut mukaan lukien) istuimme kukin omassa nurkassa miettimässä omalla tavalla samaa asiaa: sitä psyykkistä sairautta, johon yksi meistä oli sairastunut. Meillä ei ollut yhteistä kieltä, jolla olisimme asiasta keskustelleet. Sairaus oli vieras, nimetön, kesyttämätön peikko, jota oli vaikea ymmärtää. Minun ja mieheni välinen kanssakäyminen oli kiivasta ja suuriäänistä. Me ajattelimme sairaudesta hyvin eri tavalla. Mieheni suunnitteli lapselle kotimme viereen omaa siipeä, niin, että hän voisi aina asua meitä lähellä ja me voisimme valvoa hänen tekemisiään. Hän ei uskonut lapsemme selviytymiseen sairauden kanssa. Minä puolestani ajattelin, että lapsemme itsenäistyminen ja oman elämän aloittaminen on tärkeää sairaudesta huolimatta. Totuus on kuitenkin se, että todennäköisesti me molemmat, mieheni ja minä, kuolemme ennen lastani ja hänen on silloinkin selvittävä elämästään. Erilaisista näkemyksistä seurasi riitoja ja kodin kylmä ilmapiiri. Ankea mieliala näkyi rumana kielenkäyttönä, tiuskimisena, mykkäkouluna ja loukkaantumisina. Me emme osanneet kertoa lapsillemme sisaren sairaudesta, emmekä osanneet keskustella asiasta keskenämme.  Onneksi sairaala tarjosi perheterapiaa ja siellä opettelimme puhumaan myös vaikeista asioista. Tämä oli tärkeä apu sairauden alkuvaiheessa. Minä kävin myös psykiatrisen osaston läheisten illoissa. Oli tärkeää huomata, että muissakin perheissä on psyykkistä sairautta. Myös psykiatrisen osaston hoitajat huomioivat meitä läheisiä. Joskus osastolta lähtiessäni kysyi joku hoitaja: ”Mitä sinulle kuuluu? Miten sinä jaksat?” Tässä vaiheessa keskustelu jäi kuitenkin vähäiseksi, sillä minähän olin lähdössä kotiin. Eniten olisimme kuitenkin aviopuolisoina kaivanneet keskustelua siitä, miten sairaus saattaa vaikuttaa aviosuhteeseen ja seksielämään. Näitä asioita ei missään auttamisen vaiheessa käsitelty, emmekä itsekään osanneet niistä keskustella.

Nimimerkillä äiti ja vaimo