Mun normaali

Monesti olen miettinyt mielenterveyteen liittyvää stigmaa ja häpeää. Olen työskennellyt mielenterveysalalla 16 vuotta ja koen mielenterveydestä puhumisen luonnolliseksi, en tunne tarvetta asetella jalustaa kenenkään alle vaan lähestyn asiaa tietynlaisella nöyryydellä. Joka ikisellä suomalaisella -ja ihmisellä yleensä, on mielenterveyden haasteita elämänsä varrella, jokaisella on mielenterveys niin hyvässä kuin pahassa.

 

Usein opiskelijoita perehdyttäessäni olen kertonut näkökulmaa toipujasta, joka eli tuolloin omassa realiteetissaan. Hän ei ymmärtänyt olevansa hoidettavana yksikössä/osastolla vaan ajatteli kuuluvansa osaksi henkilökuntaa. Arki sujui kivasti ja toipujan kanssa löydettiin mahdollisuuksia osallistua arkeen niin että hänen päivänsä olivat hänelle voimaannuttavia. Mielestäni toipujan tilanne ei tehnyt hänestä vähempiarvoista tai naurettavaa, hän oli oma persoonansa ja hänellä oli oma merkittävä elämäntarinansa, samanarvoinen huominen kuin meillä kaikilla. Halusin kertoa esimerkin opiskelijoille -ja nyt teille, sillä että tälle henkilölle työskenteleminen tuossa yksikössä oli sama totuus kuin minulle. Ja missään nimessä emme voi ajatella, että tilanne olisi toipujan itsensä valitsema tai hänelle jotenkin helpompi kuin meille muille. Olenkin pyrkinyt tekemään työtäni sillä nöyryydellä, että kukaan meistä ei tiedä omasta tai läheisen huomisesta. Että yhtä lailla kuin tuolle toipujalle, voi minulle selvitä että en olekaan ”töissä täällä”.

 

Sairaus on sairaus

Kertomukseni jälkeen huomaan, että mielenterveydestä puhuttaessa mennään usein ääripäästä toiseen. Toisaalta on mielenterveydensairauksia, jotka ovat pelottavia. Ne voivat ottaa ihmisen valtaansa, niin että hän ei voi elää toivomaansa elämää tai nähdä omaa polkuaan. Toisaalta muutokset mielenterveydessä ovat meillä kaikilla. On tervettä, että joskus pelottaa, masentaa tai ahdistaa. Nämä ovatkin kaksi ääripäätä joiden ei saisi sulkea pois toinen toisiaan.

On totta, että sairaus on sairaus. Joillekin mielenterveysongelma on niin elämää rajoittava, että elämästä on vaikea löytää mitään, mitä sairaus ei olisi koskettanut. Tällaisen tilanteen kohdalla toivon meille kaikille rohkeutta puhua ja ymmärtää, olla nöyrä toisen kokemusten äärellä.

 

Terveys on meillä kaikilla

Silti, samaa puhumista toivon siitä, miten vaikeaa joskus voi olla tarttua työhön, miten todella huolissaan voimme olla läheisemme jaksamisesta, itsemme siinä vierellä. Miten mielenterveyden haasteet ovat jokapäiväisiä ja normaaleja. Sillä näkemällä haasteet voimme tunnistaa missä on hyvää ja mikä saa meidät voimaan hyvin. Jos mielenterveyden haasteet ovat arkipäivää kaikille, voimme mahdollisesti tunnistamalla niitä lisätä hyvinvointia lisääviä asioita ja ennaltaehkäistä sairastumista.

 

Ei olla vielä siellä

Nämä edellä mainitut näkökulmat ovat olleet minulle arkipäivää ja tuttuja. Joinain päivinä olen tullut huomaamaan, että katson maailmaa omien vaaleanpunaisten silmälasieni läpi. Ajattelen, että todellisuuteni on selvää valtaosalle muista, että arvostamme jokaista elämäntarinaa ja -polkua, uskallamme puhua ja kohdata.

Kun kuitenkin astutaan ulos arjesta, missä mielenterveysongelmat ovat arkipäivää ja asioita joista puhutaan suoraan ja avoimesti, pelkään että emme olekaan vielä siellä.

 

Jos esimerkiksi mietit sairastumisen itsellesi tai läheisellesi. Jos vaikka läheisesi ei pystyisi enää hoitamaan omia vastuitaan viikonloppuisin, mutta joisi alkoholia mielestäsi liikaa. Tai jos itse kokisit ahdistusta, jonka vuoksi arki ei vain enää onnistuisi ja lopulta tilanne vaatisi hoitojaksoa osastolla. Niin miten avoimesti kertoisit asiasta muille, miltä se tuntuisi? Uskaltaisitko puhua sairaudesta?

Ja toisaalla Etelä-Pohjalaiseen tyyliin häpeä voi löytää uusia ulottuvuuksia -sillä liian hyvinkään ei voi mennä. Voitko todeta että olet nyt priorisoinut omaa hyvinvointia ja pyrkinyt lisäämään sitä, oikeastaan arki on todella tasaista ja kivaa? Vai pitäisikö perään lisätä, että jotain uhkaavaa on luvassa, tai ettei kaikki nyt niin hyvin ole kuin jollain voisi olla? 

 

Koska ääneen puhuminen on usein vaikeaa, pysähdyn miettimään, millaista voimaa vaatii olla se joka ei häpeä. Miten vahva tulee olla toipujan, joka kertoo sairastuneensa -ja mitä hänelle kuuluu sen lisäksi! Kokemusasiantuntijoiden kanssa työskennelleenä tiedän, että ihmisistä jotka eivät hyväksy häpeän viittaa kannettavakseen huokuu sitä voimaa -heidän tarinansa synnyttävät minussa arvostuksen tunnetta.

Lisätietoja:

Julia Hakamaa
Julia Hakamaa

Toiminnanjohtaja

Sosionomi AMK

[email protected]

p. 050 348 3676

Pin It on Pinterest