Mielenterveysläheisenä

Todella monella läheiselläni on mielenterveydellisiä haasteita ja mielenterveydenhäiriöihin liittyviä diagnooseja. Tässä otan käsittelyyn todella läheisen henkilön. Hän on kultainen, kenellekään ei tekisi pahaa. Hänen perheensä on hänelle kaikki kaikessa, lapset ja puoliso. Hän haluaa ilahduttaa ihmisiä päivittäin ja monesti keksii jollekulle rakkaalleen odottamattoman, pienen, yllätyksen. Se voi olla vaikka nätti kynttilä, olet rakas- kortti tai shoppailuretki.

Tällä läheiselläni on ajoittain hyvin vaikeaa. Ajatukset sekoittavat pään ja mikään ei tunnu oikealta. Hän tietää, ettei ole yksin ja saa meiltä kaikilta apua. Hän ei vain sitä silloin osaa ajatella. Hän ei halua liikaa kertoa ajatuksiaan, ettei muut “turhaan” häntä murehdi.  Hänellä on paniikkihäiriö ja ajoittainen masennus. Taustalla myös post traumaattinen stressihäiriö. Hän ei osaa puhua. Kun häntä vaivaa, hänestä tulee hiljainen tai pahantuulinen.

Hänen sairastuttuaan, olimme asuneet erillään ja olin niin pieni, että huomasin vain hänen ärtymyksensä. Tuolloin välttelin häntä aika-ajoin, tulkitessani hänen olotilansa kireäksi. Olin tuolloin vielä alakoulussa ja hän jo aikuinen. Kävin kuitenkin välillä hänen luonaan yökylässä.  Tuon ikäisenä koin surua. Ajattelin, että läheiseni ei tykkää minusta, koska on suuttunut minun ollessani läsnä. Todellisuudessa hän oli ärtynyt myös, kun en ollut paikalla. Aikaa kului ja läheiseni haki apua. Myöhemmin hän on kertonut, että vaikka hän haki apua, ei hän sitä oikeanlaista apua saanut.

Hänen elämässään tapahtui paljon muutoksia. Tuolloin olin yläasteikäinen ja aloin tajuta enemmän hänen asioistaan. Hän tuolloin avasi  asiaa minulle, koska sairastuin silloin myös itse paniikkihäiriöön ja masennukseen. Tuolloin hänestä silti tuntui, ettei elämä ole kunnossa, että hän ei ole kunnossa. Hän tiedostamattaan keräsi hänen vointiaan heikentäviä ihmisiä ympärilleen ja piti niistä lujaa kiinni, ymmärtämättään tekevänsä samalla itselleen hallaa koko ajan.

Kaiken tämän kuullessani ja todistettuani, hänestä tuli elämäni. Kaikki muu meni sivussa. Murehdin ja valvoin hänen jaksamistaan jatkuvasti. Unettomina öinä hänen paha olonsa ruokki omaani. Stressitasoni oli huipussa ja koulussa kokeet kärsivät. Sain numeroita paikattua tunnilla aktiivisuudella sekä kotitehtävillä. Tuolloin siskoni oli lopettanut avun vastaanottamisen koettuaan sen toimimattomaksi. Hän haki apua seuraavan kerran vasta 2020 vuonna. Tähän meni aikaa ainakin 6 vuotta. Hän ei tuona aikana kyennyt olemaan työelämässä, kuin yksittäisiä jaksoja. Vieläkään hän ei jaksa olla työelämässä kauaa. Hän on lasten kanssa kotona.

Pidin pitkään tehtävänäni huolehtia hänen jaksamisestaan ja saada hänet “kuntoon”. Otin henkilökohtaisesti pahaksi olokseni, jos en saanut häntä pysymään hyvällä mielellä. Aivan, kuin hänen jaksamisensa tai jaksamattomuutensa olisi minun vikani.

Minulle ei koskaan kertonut hänen sairauksistaan kukaan muu hänen itsensä lisäksi. Olinhan häntä 11 vuotta nuorempi ja “kersa” hänen vierellään.  Minulle ei koskaan tarjottu apua siskoani koskien. Nämä asiat on myöhemmin tullut ilmi minun haettuani apua omiin ongelmiini, vuonna 2021. Tuona vuonna aloitin kolmen vuoden mittaisen psykoterapian.

Terapiassa ymmärsin, ettei siskoni hyvinvointi ole minun vastuullani. Siinä oli hyvin paljon työtä ja monta kyyneltä ennen kuin ymmärsin asian. Sen jälkeen koin helpotusta. Kukaan ei odota minulta, että otan vastuun siskoni hyvinvoinnista tai huonoista päivistä.

Alakoulusta asti olin oireillut myös itse mielenterveysongelmien kanssa. Yläkoulussa äidin avustuksella hain apua asiaan. Sain koulukuraattorikäyntejä yläasteella. Ne eivät olleet riittäviä eikä tuntunut helpottavan oloani millään tavalla. Lopetin käynnit pian. Halusin silti oloni helpottuvan. En vain tiennyt miten. Tästäkin keskustelimme siskoni kanssa. Tavallaan hän antoi minulle myös vertaistukea omiin ongelmiini.

Meni pitkään ennen, kuin ymmärsin sairauksiani. Sen jälkeen aloin netin kautta etsiä keinoja oloni kohentamiseen. Ne eivät myöskään auttaneet ja vuonna 2020 menin täysin työkyvyttömäksi. Silloin sain psykoterapian kelakorvattuna. Terapiassa alkoi oloni kohentua ja jo vuoden kuluttua olin taas työkunnossa ja iloisempi, kuin aikoihin. Terapian loputtua kesällä 2024, huomasin olleeni iloisempi ja huolettomampi kuin edes alakoulussa.

Nykyään pidän huolta omasta jaksamisesta sosiaalisilla suhteilla sekä harrastuksilla. Liikuntaa en harrasta, mutta esimerkiksi lukemista, kirjoittamista ja teoriataitojen päivittämistä. Ne auttavat minua palautumaan arjesta.

Toiselle mielenterveysläheiselle:

Rakkaasi jaksaminen tai romahtaminen ei ole sinusta kiinni. Näet läheisenä asiat aivan eri tavalla, vaikka olisitkin alan ammattilainen. Älä syytä itseäsi. Puhu jollekulle. Harrasta mieleistä tekemistä. Haastan sinua myös kirjoittamaan tuntemuksiasi ylös ja lukemaan niitä jälkikäteen. Pohdi, kuinka tunteesi ovat muuttuneet. Älä pode huonoa omatuntoa omasta jaksamisestasi tai jaksamattomuudestasi. Ja hanki sosiaalisia suhteita mielenterveysläheisenä olemisen vastapainoksi.

Elina