Lapsuus äitimörön kanssa

Istun tietokoneella kumppanini viihtyisässä olohuoneessa ja mietin miten tätä lähtisi kirjoittamaan. Aihetta on käsitelty ammattilaisten kanssa kovasti ja olen saanut apua. Mieleeni tulvii muistoja, mutta samaan aikaan osa muistoista ovat erittäin hämärän peitossa, haluan jakaa teille kuitenkin osan.

Olin ehkä 10-vuotias ja pyysin äitiäni tekemään iltapalaa minulle. “Odota hetki, äiti syö tämän jäätelön ensin” Äitini vastaa laittaessaan kännykkää suuhunsa. Kasvoni valahtivat valkeiksi. En tiennyt mitä tehdä tai sanoa. Epätoivo ja siitä johtuva kiukku valtasivat mieleni.

“Miksää oot tollanen?!” Huudan itkien ja menen huoneeseeni ovia paiskoen.

Miksi minä niin hermostuin, en voinut ymmärtää näin suurta tunnetta tai mistä se johtuu. Haluaisin kysyä äidiltäni neuvoja ja apua tähän asiaan. Äiti on mulle se aikuinen, joka tietää kaiken. Äidiltä voi kysyä ihan mitä vain. Jälleen uusi epätoivon aalto viiltää lävitseni.

Monet kerrat olen saanut tuntea tämän epävarmuuden, ymmärtämättömyyden ja ehkä jopa avuttomuuden tunteen. Minun on täytynyt selviytyä ihan itse, ihan liian nuoresta. Minun turvallinen aikuinen oli kuitenkin isoveljeni, minua 9 vuotta vanhempi. Hän asui muutamaa kerrosta ylempänä äitiäni, joten hänelle pystyi soittamaan. Vastasi jos vastasi, yleensä ei jaksanut.

Minusta tuli suorittaja. En tarvitse apua, pystyn ihan itse. Kasvatin itse itseni. Olin katkera äidilleni tästä, mutta olen antanut anteeksi. Äidilläni oli aivan älytön lääkitys minun lapsuudessani. Yläasteelle mennessäni äidistä alkoi taas kuoriutua paras ystäväni, mutta ei kuitenkaan äiti. Äiti joka huolehtii, lohduttaa ja auttaa, on minulle vain utopiaa. Olen oppinut elämään asian kanssa ja äitini on kuitenkin ihana ihminen, hän tekee parhaansa. Hän on monisairas, niin fyysisesti kuin psyykkisesti. Kyllä se ihmistä syö. Olen itse opiskellut lähihoitajaksi ja minusta tuntuu, että osaan ymmärtää äitiäni paremmin nyt 27-vuotiaana nuorena aikuisena.

Äidilläni on pahoja hermosärkyjä, masennusta ja kaksisuuntaista mielialahäiriötä. Hermokipuihin käytetyt lääkkeet olivat minun lapsuudessa hänelle turhan voimakkaat ja se sai äitini sekaisin. Onneksi hänen lääkitystä on saatu korjattua vuosien varrella, eikä kaikki ole ollut liian myöhäistä. Olemme puhuneet äitini kanssa lapsuudestani, olemme nauraneet ja itkeneet. Äidilläni on uskomattoman huono omatunto menneistä, mutta olen hänelle sanonut, että en häntä syytä asioista, jotka ovat menneet pieleen. Hän ei ole paha ihminen, hän on sairas.

Mariella Heinola