FinFamin slogan ”et jää yksin” on tärkeä viesti ja käyntikorttimme mielenterveysomaisille. Vaikka ympärillä olisikin ystäviä ja sukulaisia, työ- ja harrastuskavereita, on omaisella riski jäädä selviämään yksin vaikeassa elämäntilanteessaan. Koettuun saattaa liittyä niin paljon häpeää ja kipua, ettei siitä pysty kertomaan edes läheisilleen, saati etsimään ulkopuolista apua.

Yksin jäämistä on monenlaista. Se ei välttämättä tarkoita äärimmäistä yksinäisyyttä, vaan yksin jääminen voi olla hyvinkin rajattua ja koskea kätkettyä kipua, piilotettua traumaa tai vaiettua kriisiä, jonka kanssa yritämme parhaamme mukaan selvitä itse. Yksinäisyys ja sen taustalla olevat syyt eivät välttämättä näy päällepäin, eikä niistä tulisi kenenkään kokea huonoutta.

Omaisten hyvinvointia tarkastellut kysely paljasti suuria aukkoja tuen saannissa (Ringbom & Jurvansuu 2020). Vain joka kolmas vastanneista omaisista ilmoitti saaneensa ystäviltä ja sukulaisilta usein tukea kyselyä edeltäneiden kuukausien aikana. Tukea sosiaali- ja terveydenhuollon työntekijöiltä oli saatu vain satunnaisesti, jos lainkaan. Liian usein omaisen huolenkuormaa ei ole jakamassa kukaan.

Yhdistystoiminnan lääkkeitä yksinäisyyteen ovat ihmisten tarpeiden tunnistaminen, aito kohtaaminen ja vertaiskokemusten jakaminen. Yksilö tulee parhaimmillaan nähdyksi kokonaisena omana itsenään, myös niillä elämänalueilla, jotka muuten kenties salataan täysin. ”Et jää yksin” tarkoittaakin myös sitä, että FinFamin toiminnassa voit olla oma itsesi ja jakaa tunteesi ja kokemuksesi, joita et muualla voi tai halua kertoa.

Ongelmat perheissä usein pitkittyvät ja omaiset hakevat tukea itselleen vasta jaksamisensa äärirajoilla. Kun aiemmin mainitussa kyselyssä omaisilta tiedusteltiin, millaista tukea he tarvitsisivat elämäntilanteessaan, kiteytti seuraava vastaaja monen kokemuksen:

”En osaa sanoa. Apua olisi pitänyt tajuta hakea myös itselleni jo aiemmin, eikä laskea asioita näin huonolle tolalle. Täältä on vaikea nousta.

Suuri haaste yleisemminkin on se, miten järjestöt tavoittavat varhaisemmassa vaiheessa ne ihmiset, jotka eivät välttämättä tunnista tarvitsevansa ja ansaitsevansa apua. Moni ajattelee pitkään, ettei tilanne ole vielä kovin paha, jaksan kyllä vielä. Mitä aiemmin ihminen löytää avun piiriin huolten alkaessa painaa mieltä, sitä paremmin voidaan estää tilanteen kriisiytyminen. On tärkeää valaa uskoa siihen, että vaikeudet voivat helpottaa eikä ongelmien tarvitse levitä kaikille elämänalueille.

Keitä ovat järjestöjen kohtaamat ihmiset?

Järjestöt välittävät usein viestiä roolistaan yhteiskuntamme huono-osaisimpien tukena. Yhdistystoimintaa rahoittavat useat eri tahot, kuten valtio rahapelituotoista, kunnat avustuksina sekä yksittäiset yritykset tai henkilöt lahjoituksina. Resurssit ovat rajalliset ja kilpaillut. Kun haluamme perustella, miksi rahoitusta tulisi kohdentaa juuri omaan toimintaamme, saatamme sortua korostamaan kuvaa erityisen heikossa asemassa olevasta kohderyhmästä – ajatuksena, että mitä vaikeampi kohderyhmän tilanne on, sitä tärkeämpää on toiminnan resurssointi.

Viesti huono-osaisuudesta voidaan kuitenkin kokea myös yksipuoliseksi ja leimaavaksi, eivätkä kohderyhmästä kaikki tunnista siitä itseään. Näin osallistumiskynnys saattaa nousta niiden ihmisten kohdalla, joille vaikea tilanne on lyhytkestoinen, asettuu rajatulle hyvinvoinnin osa-alueelle tai liittyy tilapäiseen tukikapeikkoon.

Päihde- ja mielenterveysjärjestöjen tutkimusohjelmassa (MIPA) tehdyssä kyselytutkimuksessa selvitettiin järjestöjen kohtaamien ihmisten omaa kokemusta huono- tai hyväosaisuudestaan. Hyvinvointikyselyyn vastanneista puolet arvioi itsensä sekä hyvä- että huono-osaiseksi, kolmannes hyväosaiseksi ja vain 15 prosenttia huono-osaiseksi (Pitkänen ym. 2017). Ihmisillä on kykyä nähdä elämäntilanteissaan myönteisiä asioita ja toivoa vaikeuksista huolimatta.

Toiminnasta ja kohderyhmästä viestimisessä tärkeämpää olisi huono-osaisuuden korostamisen sijaan se, että ihmiset erilaisissa elämäntilanteissaan tunnistaisivat saavansa apua järjestöistä. Osallistumisen ja avun hakemisen kynnystä tulisi kaikin keinoin madaltaa. Ei ole niin suurta haastetta tai pientä murhetta, etteikö apua voisi hakea tai saada. Jos pienikin huoli omasta tai läheisen hyvinvoinnista herää, ei ole liian aikaista ottaa apua vastaan. Esimerkiksi omaisyhdistyksen toimintaan osallistuakseen ei tarvitse kokea itseään huono-osaiseksi, tarve tulla huomioiduksi tämän elämäntilanteen ja ristiriitaistenkin tunteiden kanssa riittävät hyvin.

Noora Nieminen, toiminnanjohtaja, FinFami Etelä-Pohjanmaa ry (31.3.2021 saakka)
Sari Jurvansuu, tutkija, A-klinikkasäätiö, MIPA Päihde- ja mielenterveysjärjestöjen tutkimusohjelma

Lähteet

Pitkänen, T., Elovainio, M., Jokelainen, S. & Tourunen, J. Ihmisten äänellä: Järjestöjen tavoittamien kansalaisten hyvinvoinnin vajeet ja palvelun tarpeet. A-klinikkasäätiön raporttisarja 65/2017. (pdf)

Jurvansuu, S. & Ringbom, H. Mielenterveys- ja päihdeomaisten saama sosiaalinen tuki ja sen yhteydet mielen hyvinvointiin. Tietopuu: Katsauksia ja näkökulmia 1/2020. (pdf)

Pin It on Pinterest