Hiljaisuuden huokaus – Rakkaus, sinnikkyys ja oikean avun etsintä

Tyttärelleni myönnettiin vuoden odottelun jälkeen koulusta 10 kertaa neuropsykologista valmennusta. Eihän se toiminut, kun sitä varten piti olla koulussa, ja valmentaja ei halunnut aloittaa lapselleni turvalliselta maaperältä kotonamme. Kahden yrityksen jälkeen hän totesi, ettei kontaktia synny pöydän ja hupun alla kyyristelevään puhumattomaan lapseen. Kolmannella kerralla hän tuli omalla ajallaan kotiimme ja totesi, että tässä kodissahan on kaikki hyvin, eikä täällä ole mitään hätää. Lapseni oli oma itsensä, jutteli, toimi, vastaili ja esitteli valmentajan meidän eläimillemme. Täti näki minun lapseni. Ensimmäinen koulua edustava ihminen, joka näiden vuosien aikana on lopulta kuullut minua ja nähnyt lapseni omana itsenään.

Nyt alkukeväällä tulee 7 vuotta siitä, kun lapseni romahti. Hän on nyt 12-vuotias. Sitä taivalta on pitänyt viime viikkoina avata valmentajalle, kertoa muiden ja oman väen käänteet ja toimintatavat. Niiden läpi käyminen on tehnyt kipeää samalla, kun koetan auttaa lastani päivittäin arjen toimissa ja valaa häneen uskoa siihen, että kaikki kääntyy hyväksi. Minun lapsessani on kaikki, mitä tarvitaan. Ne täytyy vain auttaa esiin, ja joskus se uuvuttaa.

Elämä maistuu tällä hetkellä melko suolaiselta, koska tätini menehtyi hiljattain. Enoni on sairas ja hänellä on kovia kipuja. Luulen, ettei hänellä ole enää paljoa aikaa. Hänen vaimonsa, minun kummitätini kaipaa lapsuudenkotiinsa, eikä löydä sitä mistään. Sinne pitäisi pian päästä, sillä hänen äitinsä on tulossa pian töistä kotiin.

Poikani päättää näillä hetkillä peruskoulunsa, saa ajokortin poikkeusluvalla ja aloittaa opiskelun, kunhan hänet hyväksytään sinne torstain haastattelun jälkeen. Etsin meille sopivaa koiraa, jotta voin kouluttautua sen avulla hyötykoirakoksi tyttärelleni. Vanhempani katsovat minua vaiti, eivät ymmärrä ja kuitenkin ymmärtävät. Heidän oma lapsensa polkee nyt sylin sijaan heidän sydäntään.

Aika istuu hiljaa vierelläni, eikä edes viitsi kuivata kyyneliäni. Olin äsken poikani kanssa pelaamassa pingistä, ja pian siivoan tyttäreni kanssa pupun häkin ja aitauksen. Yritän huomenna tavoittaa jonkun vammaispalvelusta ennen kuin osallistun koulutukseen, josta toivon saavani lisää keinoja ja osaamista auttaakseni paremmin tytärtäni.

Tavallinen päivä seuraa toistaan. Kiire on vain tunne, ja tunteisiin voi vaikuttaa. Ehkä on vain aika huuhtoa silmät. Torstaina käyn allekirjoittamassa yhdistyksen pöytäkirjat. Olin unohtanut ne samoin kuin tämän päiväisen lounaani, verenpaineen mittaamisen ja saamiini viesteihin vastaamisen. Aika on yhä hiljaa. Hengitän sen tahtiin.

Oikea apu oikeaan aikaan on kuin satu. Ratkaisujen etsinnässä ja luomisessa on ollut hyötyä mielikuvituksestani ja muista neuro- ja autisminkirjon tuomista haasteistani. Ne ovat auttaneet minua ymmärtämään ja näkemään lapseni omina itseinään. Yksinhuoltajana olen helppo peloteltava. Rakkaus, sinnikkyys, usko, ja lapseni saavat minut jaksamaan ja jatkamaan. En luovuta, koska se ei ole vaihtoehto.

Voimanlähteet eivät tule minulle ulkoa. Minussa on kaikki, mitä tarvitaan. Ne täytyy vain etsiä. Opettelen käyttämään sitä, mitä minussa on. Joskus se uuvuttaa, ja silloin hiljaisuus huokaa. Huokauksen takaa kurkistaa pieni ajatus. Se vahvistuu, jos kiinnitän siihen huomiota. Voin valita rakkauden.

Nimimerkki – Ukuli