Siitä hetkestä lähtien aloin laskea päiviä uudelleen
Esikoispoikani sairastui psyykkisesti, kun hän oli 12-vuotias. Asuimme tuolloin Helsingissä
kolmistaan: hän, pikkuveli ja minä. Olin eronnut poikien äidistä joitakin vuosia sitten, ja olin
myöhemmin tullut lasten yksinhuoltajaksi. Kukaan lähipiirissä, kaikkein vähiten minä itse,
olisi uskonut, että se huoleton Kallion katuja veljensä kanssa tallaillut pojanviikari olisi voinut
mennä lyhyessä ajassa niin huonoon kuntoon. Vointi heikkeni syksyyn 2015 mennessä niin,
että sain hänet yksityislääkärin lähetteen kautta lastenpsykiatriseen. Alussa luulimme, että
tilanne on lyhytkestoinen, mutta todellisuudessa edessä oli vuosien mittainen epäselvä
kaaos, jonka aikana minun ja perheeni jaksaminen tulisi olemaan koetuksella.
Tie oivalluksiin
Olin pojan oirehdinnan rankimman vaiheen aikana työstäni muutamaan otteeseen
jaksamisen vuoksi sairaslomalla. Kuten moni vanhempi vastaavassa tilanteessa, yritin
kaikkeni, että pojan tilanne helpottuu. Kävin loputtomissa hoitoneuvotteluissa, vierailin lähes
päivittäin psykiatrisessa sairaalassa lasta katsomassa ja keskustelin puhelimitse hänen
kanssaan yrittäen kuunnella ja auttaa häntä. Jossain vaiheessa huomasin, että kuopukseni,
joka asui kotona ja joka oli menettänyt isoveljensä päivittäisessä arjessa, oli jäänyt minulle
koko hänen elämänsä ajan vieraaksi. En tuntenut nuorinta lastani, koska hän oli aina jäänyt
isoveljensä varjoon. Tuolloin oivalsin, että minun on pyrittävä omaisena asettamaan oma ja
toisen lapseni hyvinvointi muun edelle.
Tiesin, että esikoiseni on turvassa. Tiesin kokemuksesta, että vaikka miten paljon annan
hänelle aikaa, hänen tarpeensa ei koskaan tyydyty. Tiesin, että olen vain isä enkä voi häntä
parantaa tai poistaa hänen harhojaan tai pelkoja. En voisi olla hänen käytettävissään
päivittäin tavalla, jota hän tarvitsee ilman, että oma jaksamiseni loppuu. Minun oli opittava
päästämään irti – itseni, pikkuveljen ja sairastuneen itsensä vuoksi.
Omaisen tärkein tehtävä
Ymmärsin intuitiivisesti, että itsestäni huolehtiminen ei ole itsekästä, vaan välttämätöntä:
toimintakykyinen ja hyvinvoiva omainen on myös sairastuneen itsensä edun mukaista. Päätin
etsiä tietoa, tehdä itselleni mieluisia asioita ja ennen kaikkea asetin rajat. Vastasin hänen
soittoihinsa ainoastaan, jos koin niitä jaksavani. Vierailin sairaalassa vain, jos en ollut liian
väsynyt tai kuormittunut. Huomasin, että mitään pahaa ei tapahtunut, pojan vointi ei
heikentynyt ja itse asiassa tietyt pakkorutiinit vähenivät. Huomasin, että voin olla samaan
aikaan isä ja asettaa itseni etusijalle. Huomasin, että pystyin jälleen hallitsemaan tilannetta
enkä ollut itseäni suurempien voimien riepoteltavana. Ymmärsin, että ihmisellä on vastuu
itsestään, hoidon onnistumisesta ja lääketieteen ammattilaisten osaamisesta. Mikä olisi edes
vaihtoehto? – ei sellaista ole.
Myönnän, että oivallusteni taustalla on eletty elämäni. Perheessäni ei ole koskaan ajateltu,
että psyykkiset oireet tekisivät ihmisestä vähemmän arvokkaan. En ole koskaan osannut
hävetä lapseni sairautta, eikä hänkään ole häpeää tietääkseni koskaan kokenut. Kun oma
jaksamiseni on ollut koetuksella, olen aina hakenut matalalla kynnyksellä apua. Olen
kokenut, että se on velvollisuuteni itseäni, sairastunutta lastani ja koko perhettäni kohtaan. Se
on resilienssiä, joka tarkoittaa kykyä kestää elämän tuomia vastoinkäymisiä: ei jukuripäistä
avusta kieltäytymistä, vaan kaiken saatavilla olevan avun vastaanottamista. Tiedostan, että
kaikki eivät koe psyykkistä sairautta samalla tavalla, ja osa kokee siitä häpeää. Me olemme
kaikki erilaisia.
Elämä on elämisen arvoista sairaudesta huolimatta
Kaikista vastoinkäymisistään huolimatta poikani on suhtautunut aina positiivisesti
tulevaisuuteen. Hän on todennut, että hänen sairautensa ei ole heikkous, vaan tietynlaista
herkkyyttä, joka tekee hänestä erityisen. Minulla ja hänellä on samanlainen näkemys, joka
vastaa ajatusta positiivisesta mielenterveydestä: vakavasta psyykkisestä sairaudesta
huolimatta ihminen voi elää hyvää ja täysipainoista elämää ilman häpeää. Omaisen tärkein
tehtävä on kulkea mukana sairastuneen rinnalla elämän kuohuissa. Parhaiten se onnistuu,
kun sovellamme hieman jo kulunutta, mutta aina yhtä pätevää neuvoa: happinaamari omille
kasvoille ja sitten autetaan muita.
Teksti. Eetu Karppanen, järjestöammattilainen, isä, kokemusasiantuntija.
Petra Reinikainen
Aluetyöntekijä
Sosionomi AMK
p. 050 338 0845