Koen, että perheessämme on aina ollut paljon puutteita tunnetaitojen ja puhumisen suhteen. Asioista ei puhuttu niiden oikeilla nimillä, vaikeita aiheita välteltiin ja tunteiden näyttämiseen tai omiin mielipiteisiin ei aina ollut tilaa. Lapsuuteen mahtui myös henkistä väkivaltaa, josta erityisesti sisarukseni sai osansa. Lapsena omaksuin itselleni jonkinlaisen suojelusenkelin roolin. Jos huomasin sisarukseni saavan huonoa kohtelua toiselta vanhemmalta, yritin aina paikata tilannetta viemällä sisarukseni ajatukset muualle esimerkiksi keksimällä jotain yhteistä puuhaa tai tekemällä jotain hauskaa. Koen, että en osannut olla sisarukselleni tukena meihin kohdistuneessa kaltoinkohtelussa tai puhua siitä. Tämä lienee täysin ymmärrettävää, koska olin tuolloin alakouluikäinen ja sain siitä osani.

Teini-ikään tullessani ja paremmin asioita ymmärrettyäni, arki perheessämme tuntui käyvän entistä raskaammaksi. Muistan aina koulubussissa istuessani ajatelleeni, että mikähän solvaus tänään kotioven takana odottaa tai mitkähän asiat tänään ovat huonosti. Jouduimme päivittäin palaamaan ympäristöön, jossa vallitsi negatiivisuus. Koitin miettiä ratkaisua, miten saada tämä kuormittava oravanpyörä päätökseen. Jossain vaiheessa mietin, voisinko olla itse yhteydessä lastensuojeluun, sillä halusin itseni ja sisarukseni pois siitä talosta. Ajattelin kuitenkin, että talossa ei tapahdu tarpeeksi pahoja, jotta minulla olisi oikeus pyytää keneltäkään apua. Olihan meillä paljon hyviäkin hetkiä, katto pään päällä ja ruokaa pöydässä, myös naurua ja rakkautta. Tästä ei kuitenkaan ehtinyt vierähtää kauaa, kunnes vanhempani päättivät erota.

Vanhempien ero ja muutto tuntui uudelta alulta meille kaikille ja näin valoa tulevaisuudessa. Tämä perheen sisällä pitkään jatkunut negatiivinen ilmapiiri oli kuormittanut minua kuitenkin niin paljon, että se, muiden asioiden lisäksi, johti omaan masennukseen. Voin huonosti pidemmän aikaa. En kai halunnut kuolla, mutta halusin tämän elämän päättyvän, jos tuo käy edes järkeen. Harkitsin itsemurhaa. Tien reunalla seisoessani en kuitenkaan voinut miettiä kuin sisaruksiani. Jos minä luovutan nyt, kuka heistä silloin huolehtii? On heillä äiti, joka rakastaa ja huolehtii, mutta minä olen aina ollut kuitenkin se suojelusenkeli, isosisko ja tavallaan toinen äiti ja halusin edelleen olla. Päätin, että voin elää omien tunteiden ja tuskien kanssa niin kauan, kun sitä kestää, mutta sisaruksilleni en voisi tehdä sitä, mitä olin tekemässä. Tekisin heidän vuokseen mitä vain.

Ajan kuluessa ja elämänmuutosten seurauksena aloin itse voimaan paremmin. Aloin kuitenkin huomaamaan sisaruksessani merkkejä siitä, ettei kaikki ollut hyvin. Olin aina ajatellut, että mikäli sisarukseni selviää psyykkisesti ehjin nahoin lapsuudessa koetusta kohtelusta, on se ihme. Ihmehän se olisikin ollut eikä sitä tapahtunut.

On viikonloppuyö. Herään puheluun, jossa minulle kerrotaan sisarukseni olevan itsetuhoinen ja tilanteen olevan akuutti. Hyppään ylös sängystä, heitän päälleni takin ja otan eteisestä ensimmäiset kengät, jotka osuvat silmiini. Juoksen sisarukseni luokse päälläni pelkkä takki ja luultavasti useamman koon liian isot kengät jalassani. Juostessani huudan ja itken, oloni on epätodellinen. Tuon 200 metrin matkan aikana näen silmissäni vain sen, minkä luulin sisarukseni luona odottavan. Olin varma, että saavun hänen luokseen, eikä häntä enää ole. En tiedä mitä tai ketä kiittäisin, että tuona yönä ei kuitenkaan tapahtunut mitään lopullista. Tapahtunut oli kuitenkin shokki molemmille. Se oli avunhuuto, jota minä olin ottamassa vastaan. Nyt oli se tilanne, jota olin osannut pelätä pidemmän aikaa. Nyt tämä, jo lapsena omaksumani suojelusenkelin rooli otti osumaa.

Tapahtuneesta seurasi suuri huoli. Minun oli vaikea saada unta. Nukkumaan mennessäni murehdin, onkohan hän hengissä enää aamulla. Välillä olin aivan varma siitä, että hän tekee yön aikana jotain peruuttamatonta. Pidin huolen, että puhelimessani oli aina äänet päällä ja olin aina tavoitettavissa, niin sanotusti päivystin puhelimen äärellä. Minusta tuntui, että minun täytyy jatkuvasti osoittaa sisarukselleni, kuinka mittaamattoman tärkeä hän on minulle ja monille muille. Iltaisin oli välillä mahdoton olla palaamatta tuon yön tapahtumiin. Yritin lakkaamatta miettiä hänen puolestaan keinoja ja seuraavia askelia, jotta asiat menisivät parempaan päin.

Vaikka sisarukseni onkin sanonut, että itsetuhoisuudesta huolimatta hän ei ole ajatellut itsemurhaa, minun on mahdotonta luottaa siihen. Sisarukseni on tietoinen siitä, että apua on saatavilla, mutta ainakaan vielä hän ei ole sitä kohtaan suostuvainen tai ei itse koe sitä tarpeelliseksi. Sisarukseni puhumattomuuden vuoksi koen itselleni välillä hankalaksi olla hänen tukenaan. En tiedä mitä hän tarvitsee, tarvitseeko mitään. Mietin usein, mitähän hänen päässään liikkuu tällä hetkellä, miltä hänestä tuntuu juuri nyt.

Kaiken tämän keskellä minusta on välillä tuntunut vastenmieliseltä tuntea onnea omassa elämässä ja omista onnistumisista on ollut vaikeaa olla tyytyväinen. Sisarukseni hyvinvointi kuitenkin on tällä hetkellä minulle tärkein määränpää. Yritän tällä hetkellä oppia siihen, että mahdollisuuteni ja kykyni auttaa sisarustani ovat rajalliset. Voin olla ja olenkin vierellä, tukena ja läsnä, mutta loppujen lopuksi tämä polku on kuitenkin hänen kuljettavanaan.

En sano, että sisarukseni mielenterveysongelmat johtuisivat lapsuudessa koetusta, mutta oppi siitä, että on oikeus tuntea kaikenlaisia tunteita ja oikeus puhua niistä tunteista ääneen, olisi ollut arvokas. Tämä oppi oli jäänyt saamatta, joten vaikeiden asioiden ja tunteiden käsittely ja niistä puhuminen on ymmärrettävästi nyt vaikeaa. Tämä korostuu sisarukseni kohdalla erityisesti. Ajattelen, että tunteista ääneen puhuminen on äärimmäisen tärkeä keino pystyäkseen oikeasti kohtaamaan ne tunteet ja niihin liittyvät asiat. Toivon, että sisarukseni ymmärtäisi sen myös. En odota, että hän puhuisi juuri minulle kaikesta, minun ei tarvitse tietää kaikkea. Olen sanonut hänelle, ettei meidän tarvitse puhua, mutta hänen täytyy tietää, että oli mieli taikka ajatukset kuinka synkkiä tahansa, niistä voi aina puhua ääneen. Keinoja selvitä elämänkriiseistä on monia ja uskon, että jokaiselle, myös sisarukselleni löytyy se oikea tapa, kunhan avoimin mielin lähtee sitä etsimään.

Tähän elämään, niin kuin myös yhteen ihmiseen, mahtuu paljon tunteita ja ajatuksia. Haluaisin ihmisten oppivan, että se kaikki on okei. Taito käsitellä tunteita ja puhua niistä on mielestäni merkityksellisin ja kaunein taito minkä ihminen voi taitaa. Vaikka elämä osaakin välillä olla melkein ylitsepääsemättömän vaikeaa, on hyvä muistaa, että mikään tuntemuksesi ei ole yksinomaan sinun, luultavimmin jossain joku toinen tuntee tai ajattelee juuri samoin. Sillä on merkitystä. Kerroin sisarukselleni omasta kamppailustani masennuksen kanssa ja vaikkei hän sitä sanonutkaan, minä uskon, että hänelle oli tärkeää kuulla se.

Suojelusenkeli

Petra Reinikainen
Petra Reinikainen

Aluetyöntekijä

Sosionomi AMK

p. 050 338 0845

etunimi.sukunimi(at)finfamiep.fi

 

Pin It on Pinterest

FinFami chat

Hei, FinFami-Chat löytyy FinFami ry:n verkkosivuilta. Klikkaamalla alla olevaa linkkiä, pääset sivulle, jossa voi avata chatin. Huomioithan, että chat on auki vain alla mainittuina aikoina.

Diskutera på svenska med en av FinFamis arbetstagare: måndagar 5.1., 2.2., 2.3., 30.3., 27.4., 25.5. kl. 11-14

Tule keskustelemaan työntekijän kanssa suomen kielellä: maanantaisin 12.1., 26.1., 9.2., 23.2., 9.3., 23.3., 20.4., 4.5., 18.5. klo 11-14

Tule keskustelemaan FinFamin vapaaehtoisen kanssa suomen kielellä: torstaisin 22.1., 5.2., 19.2., 2.4., 16.4., 30.4., 21.5. klo 17.30-19

Chat with us in English: Mondays 19.1., 16.2., 16.3., 13.4., 11.5. 11am-2pm

Chat FinFami ry:n verkkosivuilla