Isän päihderiippuvuus lapsen näkökulmasta

Olen ollut päihderiippuvaisen vanhemman lapsi koko ikäni. Ja olen reilu parikymmentä vuotta vanha. Joten vanhempani eli tarkemmin sanottuna isäni päihderiippuvuus on ollut hänellä jo kauan. En osaisi siis edes kuvitella millaista olisi elää ilman päihderiippuvaista vanhempaa. Minulla on monta sisarusta, joista itse olen nuorin. Ja päihderiippuvainen vanhempi on ollut meidän perheemme suurin salaisuutemme, häpeämme ja taakkamme. Toisaalta silloin kun sairaus ei oireile osaa isämme olla maailman huolehtivaisin ja auttavaisin vanhempi. Valitettavasti sairaus vain tekee hänestä todella arvaamattoman, ilkeän ja epävakaan.

Hänen päihderiippuvuutensa on vaikuttanut minuun ja persoonaani varmasti enemmän kuin edes tiedostan. Mutta eniten se on vaikuttanut mielenterveyteeni ja siihen, että en pysty luottamaan juuri kehenkään. Sairaus on myös tuottanut itselleni ja ylipäätään perheelleni häpeää. Tämä johtaa juurensa siitä, että sairaus on täytynyt pitää muilta salassa ja erityisesti juuri tutuilta ja ystäviltä. Päihderiippuvaisen läheisenä olemisen vaikutukset ovat siis hyvin kokonaisvaltaisia ja tuskin edes tiedostan, kuinka paljon se lopulta on minuun vaikuttanut.

Erityisesti vanhempani päihderiippuvuus perheessämme on näkynyt kodin ilmapiirissä. Kotonamme oli usein ahdistusta, jatkuvaa stressiä ja levottomuutta. Koska kaikkien piti koko ajan tavallaan olla varpaillaan ja erityisesti äitimme. Sillä koskaan ei tiennyt milloin sairaus seuraavan kerran ottaisi vallan ja romuttaisi taas määrittelemättömäksi ajaksi tavallisen perhearkemme. Jolloin äitimme piti pitää huolta arjen asioista. Ihme kyllä tämä vuoristorata perheessämme ei ole juurikaan esimerkiksi minun koulunkäynnissäni näkynyt. Ei minun eikä tietääkseni sisaruksienikaan koulunkäynnissä tai harrastuksissa. Tätä olemme monesti ihmetelleet, että miten olemmekaan olleet niin onnekkaita, että olemme pystyneet selviämään ilman suuria romahduksia tai näkyviä ongelmia. Mutta takuulla päihderiippuvaisen läheisenä oleminen on vaikuttanut negatiivisesti meidän kaikkien perheenjäsenten mielenterveyteen, jaksamiseen ja perusluottamukseen.

Isäni ei ole saanut hoitoa eikä ole sitä tietääkseni edes halunnut. Kuitenkin hiljattain hän sai juomisen jälkeisen psykoosin, joka aiheutti lopulta sen, että hän pääsi avun piiriin. Muutenkin viime vuosien saatossa hän on myöntänyt, että hänen alkoholin käyttönsä ei ole mitenkään normaalia. Ja etenkin tämän psykoosikohtauksen jälkeen hänestä on selvästi huomannut, että kynnys juoda on paljon korkeampi kuin koskaan ennen. Hänellä on aiemmin ollut vaiheita, jolloin hän pystynyt olemaan raitis. Joten olemme saaneet hetkittäin nähdä pitempiä aikoja, jolloin päihderiippuvuus ei ole hallinnut perhettämme.

Päihderiippuvaisen läheisenä minulle ei ole ikinä tarjottu apua. Näin on varmasti siksi, että läheiseni sairaus ei ole tullut missään tilanteessa ilmi, jossa apua olisi edes voinut tarjota. Eli minua ei ole voitu huomioida päihderiippuvaisen läheisenä, koska läheiseni päihderiippuvuus on osattu niin hyvin pitää ulkopuolisilta ”salassa”. Enkä itsekään ole hakenut apua tai ainakaan vielä.

En ole hakenut apua osittain siksi, että minulla on ollut sisarukset, joiden kanssa olen pystynyt puhumaan asiasta.  Omaa hyvinvointiani onkin ehdottomasti pitänyt yllä juuri sisarukset, joiden kanssa on voinut avoimesti puhua kaikesta kokemastamme. Eli toisin sanoen vertaistuki eli se etten ole ollut asian kanssa juuri koskaan yksin on auttanut hyvin paljon siinä, ettei ole tarvinnut hakea apua. Mutta tulevaisuudessa uskon, että haluan puhua aiheesta ammattilaisen kanssa. Avun hakeminen voisi mahdollisesti auttaa minua ymmärtämään, miten paljon isäni sairaus on vaikuttanut esimerkiksi ajattelutapoihini ja käyttäytymiseen.

Ja haluankin sanoa kaikille päihderiippuvaisen läheisille, että hakekaa apua, jos vähänkään siltä tuntuu. Ja älkää turhaan pitäkö sairautta häpeällisenä. Tiedän kokemuksesta, että se on todella hankalaa. Mutta uskon ajan auttavan siihen, että sairautta osaa tarkastella vain sairautena eikä niinkään henkilökohtaisena asiana. Jolloin asiasta on helpompaa keskustella ja asiaa ei pidä enää niin häpeällisenä. Itse olen päässytkin irti läheiseni päihderiippuvuuden tuomasta häpeästä juuri ajan ja puhumisen avulla.

Sofia