Kun lapseni sairastui

Huolestuin, kun teini-ikäinen lapseni alkoi vetäytymään  ja jäämään kotiin. Minusta tuntui, ettei hän jaksanut nähdä enää kavereita ja ylläpitää omia ystävyyssuhteitaan. Lapseni saattoi lamaantua aamutoimissaan tai kouluun lähtö tuntui hänestä vaikealta. Minä äitinä huolestuin ja koin tarvetta saada tietää mistä tämä johtuu. Pelkäsin, että osaanko tukea ja auttaa häntä tarpeeksi.

Stressasin ja pian alkoivatkin univaikeudet. Välillä sitä taannuin itse pikkulapseksi, joka haluaa vain kiukutella. Lapseni oli itse halukas menemään keskustelemaan koulukuraattorin kanssa, jolle hän sai ajan heti. Hän on saanut hoitoa nuorisopsykiatrian poliklinikalla, mutta psykiatrin vastaanotto aikaa hän joutui odottamaan muutaman kuukauden. Hän on suhtautunut itse hoitoonsa myönteisesti. Lapsellani on pari kaveria, jotka käyvät läpi samaa. Haastavinta lapseni kannalta oli hoitoprosessissa löytää aikuinen, jonka kanssa kemiat kohtaisivat ja jolle hän suostui puhumaan.

Lapseni hoitavataho ei huomioinut minua kertaakaan eivätkä he kysyneet miten minä voin. Onneksi omat sukulaiset kyselevät vointiani. Olen jutellut omasta jaksamisestani sisarukseni kanssa. Ammatillista apua en ole hakenut itselleni, koska pelkään omaa romahtamistani. Tätä asiaa työstän edelleen itseni kanssa, että hakisin itselleni apua. Lapseni sairastumisen hyväksymisen arvioin vieneen omalla kohdallani ajallisesti noin puoli vuotta. Välillä olin todella turhautunut lapseni käytökseen, vaikka järjellä ajateltuna tiesin, ettei hän voi sille mitään. Tunteet veivät minut välillä mennessään, jolloin raivosin ja itkin paljon.

Saan voimaa koirasta, puolisosta, valokuvaamisesta, luonnossa liikkumisesta sekä lomamatkoista. Välillä sanon itselleni tietoisesti: nyt olen tehnyt tarpeeksi tälle päivälle, menen nukkumaan ja annan asioiden olla. Omista rajoista kiinnipitämisessä minua auttaa omien läheisten kuuntelu. He ovat sanoneet minulle suoraan väsymyksestäni, pyytäneet minua ottamaan aikaa itselleni ja hellittämään. Välillä ajattelen, etten voi elää elämää lapseni puolesta enkä voi parantaa häntä.

Sinulle mielenterveysläheinen haluan sanoa:

Tällainen sairastunut nuori tarvitsee lähellä oloa ja toipumiseen liittyvät edistysaskeleet ovat todella pieniä. Varaudu vanhempana siihen, että sinä et ole välttämättä se ihminen, jolle hän kertoo omasta tilanteestaan. Yrittäkää löytää sellainen aikuinen, jonka kanssa nuoren kemiat kohtaavat ja jolle nuori uskaltaa puhua omasta tilanteesta. Tämä aikuinen voi olla esim. etsivä nuorisotyöntekijä.

Nimimerkki äiti